Periaatteiden murenemista ja nöyrtymistä

Katselin tänään kun naapuritalon perheen äiti oli lähdössä kahden lapsensa kanssa pyöräretkelle. Oli hieman sateinen ja harmaa aamu, ja koko kolmikko oli hyvin varustautunut mahdollisiin huonoihin sääolosuhteisiin. Äiti ohjasi tyttäriään kuin ajatuksella ja hiljaisella äänellä puhuen. Tyttäret asettuivat jonoon äitinsä taakse ja sitten kolmikko lähti reippaana kohti seikkailuja, kypärät kiiltäen.

Muutama vuosi takaperin kauhistelin kun tuo sama äiti ärjyi ja karjui lapsilleen pää punaisena. Minun silmiini lapset eivät koskaan pihallaan leikkineet mitenkään tuhmasti, mutta aina tuo ärhäkkä naisihminen keksi jostain asiasta huutaa. Tuolloin minä tuhahtelin nokkaani, että minä en ainakaan sitten koskaan huuda lapsilleni. Mielestäni moinen mesoaminen oli täysin karmeaa käytöstä ja vahingollista lapsille. Silloin minulla ei vielä ollut lapsia.

Ja mitä minä teen nyt. Huudan ja mesoan pihalla täysin estottomasti. 3-vuotiaalla ei ole korvia, ja 1-vuotiaalla ei ole ymmärrystä. Ja kummallakaan ei ole järkeä päässä. Ja kyllä, olen kokeillut rauhallista keskustelua ja selittämistä. Maastossa se ei sit vaan menekään ihan niin ihanteellisesti.

Luopuminen omista periaatteistaan tuntuu nimenomaan luovuttamiselta. Häviämiseltä. Heikolta. Etenkin tässä nimenomaisessa periaatteessa lipsahtelu tuntuu erityisen pahalta. Oma kasvatukseni tapahtui huutamalla, ivaamalla, pelolla ja uhkailuilla. Koitan niin vimmalla toimia omien lasteni kanssa toisin, että räjähtely tuntuu pelottavalta. Mitä jos minusta tulee samanlainen? Jos toiminkin joidenkin sisempien aivojen osien käskyttämänä tiedostamattani, ja olenkin oikeastaan parantumattomasti.... Se paska mutsi. Sellainen, joka saa aikaan taas uusia, pahoin voivia ihmisiä, jotka aikuisena alkavat vihaamaan äitiään ja syyttävät tätä kaikesta?

Kunpa minä saisin pahan kierteen periytymisen katkaistua.

Kilpirauhasen vajaatoiminta!

Viime päivinä on elämä heitellyt poikkiteloin eteeni vähemmän kivoja ylläreitä. Hieman taustaa: Kuopusta odottaessani minulla oli ruokavaliohoitoinen raskausdiabetes, joka vaivoin pysyi kurissa ja aiheutti huolta ja murhetta läpi raskauden. Pari viikkoa sitten kävin kontrollisokerirasituksessa. Enpä päässyt siitä suorin jaloin läpi vaan minulla todettiin liian korkea paastosokeri eli heikentynyt glukoosinsieto eli diabetes mellituksen esiaste. Apua. Elintapoja muuttamalla ja liikuntaa lisäämällä ja painoa pudottamalla voisi selvitä tuosta. Eli ettei tämä tila muuttuisi "oikeaksi" sokeritaudiksi. Että voi helvetinperkele sentään. Ne äitiyslomalla mussutetut pullat ja suklaat ovatkin vaikuttaneet. En olekaan kuolematon. En olekaan enää teini joka voi syödä ja juoda mitä vaan. Mä olen vanha. Vanhoilla ihmisillä on sokeritauti 😳

Ei kulunut viikkoakaan, kun vierailin psykiatrini luona rutiinikäynnillä. Edellisellä kerralla oli otettu verikoe, jossa mitattiin veren paastosokeri, erilaisia rauta-arvoja, hemppa, S-TSH ja S-T4V. Mielenkiintoisena sivujuonena voisi alkaa pohtimaan että tässä kokeessa paastosokerini olikin ihanteellinen. Mutta joo.. Vikaa löytyi noissa kilpirauhasarvoissa. Multa on ennenkin mitattu tuota tsh:n eli tyreotropiinin määrää ja se on ollut hyvissä lukemissa. Ensi kertaa mitattiin S-t4v eli tyroksiinintasoa. Se olikin liian alhainen. Eli jostain syystä aivolisäkkeeni ei tuota tarpeeksi tyreotropiinia jotta kilpirauhanen tuottaisi tarpeeksi tyroksiinia. Tästä johtuu moni aineenvaihdunnallinen vika, mutta erityisesti voisi pohtia että johtuuko masennukseni kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Lääkkeeksi tähän määrättiin Thyroxin-lääkettä. Nyt olen muutaman päivän tätä popsinut ja odottanut jonkinlaista ihmettä. Vielä ei ole tapahtunut mitään.

Hemmetin isoja juttuja purtavaksi just nyt.

Masennukseni juuret

Niin kauas kuin pystyn muistamaan, olin pienenä tyttönä todella herkkä. Olin herkkä mieleltäni ja fyysisestikin. Vanhoista kuvista katselee eteerinen keijukainen pitkän, vaalean, takkuisen tukan kanssa. Uudet, yhtäkkiset tilanteet ahdistivat minua valtavasti. Muutokset olivat minulle myös todella rankkoja. Sosiaaliset tilanteet, kuten kyläilyt tai kyläilijät, olivat minulle vaikeita. Jäykistyin jännityksestä ja kasvoni olivat ilmeettömät. Vanhempani koittivat muovata minusta yhteiskuntakelpoisempaa: -Hymyile nyt A! Hymyyyyyile nyt! Se on tuo meidän A sellanen totinen tyttö. A on tosi ujo. Tule nyt ei tarvii ujostella! Noh!

Kotimatkalla sain kuulla usein saarnoja siitä, että olen mölli ja aiheutan häpeää. -Kuinka sää nyt taas ujostelit. Et voinut ees päivää sanoa. Tai leikkiä xxxx perheen lapsen, B:n kanssa. Se B on kyllä niin mukava ja kaunis lapsi. Oikein ihana. Ja sinä olet tuollainen... Tuollainen MÖLLI. Mää oikein häpesin, äitini suitsutti minulle.

Jo varhaislapsuudessa minulle luotiin hyvää perustaa myöhempien masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön kehittymiselle. Elin jatkuvassa uskossa, että olen huonompi kuin muut. Pidin itseäni rumana ja tyhmänä. Ajattelin, etten ole kenenkään rakkauden arvoinen .

Hyvin nuorena opin myös pitämään kulisseja pystyssä. Kaiken piti näyttää ulospäin hyvältä. Aina piti kuulua hyvää. Minut koulutettiin hyvin siihen irvokkaaseen esitykseen, jossa esitimme menestyvää perhettä.

Minä kuvittelin, että ryhtymällä täydelliseksi minä ansaitsisin vanhempieni rakkauden ja arvostuksen.  Koulumenestykseni oli huipputasoa. Ulkonäöstäni sain äidiltäni aina suoraa ja raakaa palautetta. Niinpä laihdutin syömättömyydelläni "läskiperseeni" 14-vuotiaana. Meikkasin ja laitoin hiukseni joka aamu. Se oli kuin jonkinlainen valeasu. Tai suojapanssari. Elin kaksoiselämää. Vanhemmiltani salaa biletin joka viikonloppu ja join itseni hirveään kuntoon. Alkoholi turrutti tunteet ja toisaalta tunsin itseni ensimmäistä kertaa normaaliksi. Noihin aikoihin aloin ensimmäistä kertaa toivoa kuolemaani. Minulla oli ontto, tyhjä ja harmaa olo ja halusin vain kuolla. Tai oikeastaan halusin vain lopettaa tuskan. Apua en kehdannut hakea, sillä vimmani pitää kulissia yllä oli liian voimakas. Apua kyllä kaipasin ja halusin.

Useita masennusjaksoja tuli tämän jälkeen myöhemminkin. Ensimmäistä kertaa päätin hakea apua kolmantena opiskeluvuotenani. Vapisevin käsin soitin opiskelijoiden terveysaseman psykologin vastaanotolle. Siellä vastasi joku vihainen nainen, että ei nyt ole mikään ajanvarausaika. Pelästyin niin tuota ihmistä, etten koskaan soittanut uudelleen.

Siirryttyäni työelämään, ensimmäisenä vuotena, aloin oireilemaan niin pahasti, että hakeuduin lääkäriin. Olin uneton, sain hillittömiä itkukohtauksia, sydän hakkaa, kädet nykivät, koko ruumis "suhisee" kuin television kohina. Ystävällinen lääkäri kuunteli Viisi minuuttia vuodatustani ja kertoi sitten, että minulla on akuutti stressireaktio. Avuksi kirjoitettiin sairauslomaa. Saikulla join itseni humalaan melkein joka ilta, jotta ei olisi tuntunut miltään. Nostin jälleen pääni pystyyn ja nielin pahan oloni.

Koko ajan näyttelin ulospäin ammatissani menestyvää ja muutenkin että minulla olisi elämä muka jonkinlaisessa hallinnassa. En osannut tutustua ihmisiin saati hankkia ystäviä. Opiskeluajoilta minulla oli yksi ystävä jolle välillä kerroin tunteistani. En minä hänellekään kaikkea kertonut. Kuten esimerkiksi sitä, että halusin kuolla.

Toisessa työpaikassa, toisessa kaupungissa jonkin aikaa työskenneltyäni sain hankalan asiakkaan. Niin hankalan, että hän kävi uhkailemaan minua. Ryhdyin taas saamaan paniikkikohtauksia, en saanut nukuttua, olin aivan kuolemanväsynyt, ruoka ei maistunut ja millään ei ollut enää merkitystä. Eräs työtoverini näki fasaadini lävitse ja raahasi minut esimiehen luo kertoen että minun täytyy lähteä heti työterveyslääkärille. Hän myös järjesteli asiani työpaikalla ja perehdytti sijaisen hommiin. Kultakimpale työkaveriksi.

Täällä työterveydessä aloin lopulta saamaan apua. Sain lääkäriltä masennuslääkityksen ja samana iltana jo psykologille ajan. Sairauslomaa reilu kuukausi. Lomaa se ei tosiaankaan ollut, sillä kävin psykologilla rankkoja asioita läpi. Lääkärillä kävin useaan otteeseen ja hän laittoi lopulta lähetteen eteenpäin psykiatrille. Psykiatri tutki läpikotaisin ja löysi vaikean masennuksen, yleistyneen ahdistuneisuushäiriön, pakko-oireisen häiriön, paniikkihäiriön ja sekamuotoisen persoonallisuushäiriön. Ryhdyin käymään psykoterapiassa. Pikkuhiljaa, todella hitaasti, ryhdyin voimaan paremmin.

Tapasin tulevan aviomieheni, menimme naimisiin. Ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen vajosin taas syvyyksiin. Sittemmin olen oppinut itsestäni sen, että en tule paranemaan masennuksesta koskaan. Enkä ahdistuneisuushäiriöstä. Ne ovat mukanani aina ja ikuisesti. Toistuvat aaltoillen hyvien jaksojen välissä.

Masennuksesta kertoo oivasti tämä video:

Äiti mä en jaksa sua

Otsikon sanoman lausahti minulle 3-vuotias poikani, kun olin tarmokkaasti jäkättänyt koko illan. Menin sanattomaksi (ei ollut muuten ensimmäinen kerta kun tuo vaahtosammutin laittaa mulle jauhot suuhun) koska päässä sinkoilivat yhtäältä ajatukset siitä, että poikaa pitää torua ja toisaalta järkytys siitä, mitä poikani viestii. Munhan piti olla cool äiti. Semmonen siisti tyyppi, jota muksut arvostaa ja jota ne kunnioittaa ja tottelee. Semmonen Claire Huxtable. Mutta ei. Minusta onkin tullut Aivan Tavallinen Äiti. Ja yhä useammin... Vaikka en sitä mitenkään haluaisi... Mun suustani tulee ulos oma äitini.

Se ei ole mikään mukava tunne. Olenhan minä, kuten varmaan moni muukin, vannonut aikoinani, että minusta ei ainakaan tule samanlaista kuin äidistä. Minä ehkä vielä vahvemmin, sillä mulla on ollut sen tyypin mutsi, joka on mitä suurimmilta osin ahdistuneisuushäiriön takana, ja hänen sanomisiaan ja tekemisiään edelleen terapiassa ruoditaan. Siitä ehkä toiste lisää. On minunkin äidilläni ollut kuitenkin hyvätkin hetkensä, joita haluan vaalia ja ihan mielellään siirtää eteenpäin. Siltikin. Kiukuissani suustani pääsee äitini näköisiä sammakoita. 

Mä haluaisin olla se Claire Huxtable, joka hoitaa upeasti työnsä ja kotinsa ja lapsensa. Ja jota ne lapsetkin ihannoi ja rakastaa. Mut mä olen kuitenkin ihan tavallinen äiti. Joka ei jaksa harjata hiuksia vaan laittaa ne äititötterölle. Hermostuu välillä ja huutaa äreästi. Käskyttää ja nalkuttaakin. Joinakin päivinä olen täysin sietämätön. Mutta mä myös rakastan mukuloitani enemmän kuin mitään koskaan. Ja olen heistä niin ylpeä, että pakahdun. 

Jospa onkin niin, että näitä Claire Huxtablen kaltaisia äitejä on vaan televisiossa ja elokuvissa. Toistaiseksi opettelen olemaan Riittävän Hyvä Äiti.

Kauniit ja rohkeat ei petä koskaan

Olen vielä toistaiseksi kotona hoitovapaalla kasvattamassa pienintämme. Yksi kotona olemisen hyvistä puolista on tietysti se, että kaunareiden aikaan aamutoimet ovat yleensä sillä mallilla, että pieneen televisiohetkeen pystyy rauhoittumaan. Pitkänkin tauon jälkeen kärryille pääsee nopeasti sillä tietyt draaman ainekset ovat aina läsnä. Lieneekö tuo jokin saippuasarjamaailman kirjoittamaton sääntö. Kauniisiin ja rohkeisiin (tai Kaunaisiin ja rehvakkaisiin, kuten siskoni kerran osuvasti lohkaisi) voi aina luottaa seuraavissa asioissa:

1. Melkeinpä aina jollakulla on psykoosi päällä. Tällä kertaa iso pyörä on pyörähtänyt ympäri edesmenneen Darlan ja Thornen jälkeläisellä, Alexandrialla, joka kyylää murhaavasti Taylorin ja Ridgen tytärtä  Steffyä. Ilmeisesti paha mieli on tullut siitä, että Steffyn äiti Taylor ajoi aikoinaan kännissä Alexandrian äidin Darlan päälle kuolettavasti. Lisäksi Steffy on röyhkeästi astunut Forrester Creationsin johtoon yhdessä Liamin kanssa. Liamin Steffy vamppasi julmasti korusuunnittelija Ivyltä, joka on (tähän mennessä) hyvä ihminen. Alexandria näkee myös halluja. Äiti Darla ilmestyy tuon tuosta umpivihaisena ja pahantahtoisena ja yllyttää Alexandriaa lisää. Kun tuo Darla-ilmestys tuli ruutuun, repesin nauramaan. Ei varmasti mikään toivottu reaktio, mutta niin hullunkuriselta tuo demoninen ilmestys näytti. 

Muita psykoosissa olleita sarjassa ovat olleet Kantaäiti Stephanie, Brooke, täyspöpi Sheila, Brooken poika Rick ja tytär Bridget, Brooken sisko Katie, Stephanien sisko Pam ja mitä näitä nyt oli.

2. Forrester Creations kamppailee bisnesmaailmassa ja usein on jokin suuri mallisto työn alla. Ja suuri muotishow lähestymässä.  Tällä kertaa soppaa ovat hämmentäneet Liam ja Steffy, jotka ovat ottaneet vallan Forresterilla ja olleet johtamassa uuden malliston luomista. Menossa on uuden malliston esittely, joka taas sillä kertaa olisi täysin uuraauurtava, ajanhenkinen ja yhteiskuntaan merkittävästi vaikuttava luomus. California Freedom. Haha. Johtohahmona show'ssa transsukupuolinen Maya, jonka sukupuoli on korjattu. Kaunarit ottaa toisinaan hienovaraisesti kantaa yhteiskunnallisiin aiheisiin.

3. Jollakulla on sydänsuruja ja kamppailee rakkautensa puolesta. Ivy-rukka. Hän menetti heti kättelyssä Liamin takaisin Steffylle. Ivyn ja Liamin avioliitto mitätöidään. Tosin mikään oikea avioliitto se ei alun alkaenkaan ollut, vaan solmittiin, koska Ivyn oleskeluluvassa oli ongelma. Mutta Ivyn päässä tämä oli oikean avioliiton alku. Mutta sitten tuli Steffy, tummana ja kulmikkaana kuin pahatar, ja vei kaiken.

4. Ridgellä on nainen vaihtunut tai jokin naisdraama päällä. Nyt kainaloisena pyörii Caroline joka on jotenkin friikkiä, sillä Ridgen ensimmäinen elämän rakkaus oli Caroline, joka vielä jollain lailla näyttikin samalta kuin uusi Caroline. Sopii vain arvailla, kuka on seuraava Ridgen rakkauden kohde. Itse olen odottanut liki 25 vuotta, että Ridge ja Brooke saisivat toisensa. Onhan näin välillä käynytkin, mutta nämä Ridgen liitot eivät ole kovin vahvaa laatua. On se Ridge semmonen raikulipoika. Ikävöin oikeaa Ridgeä. Ei Ronn Mossin leukaperiä korvaa kukaan.

5. Joku on pahis. Tällä kertaa takapiruna häärivät korusuunnittelija Quinn ja miehensä Deacon. Deacon on tuttu pahis jo 90-luvulta. Brooke aikoinaan ihastui tähän pahikseen ja tuloksena oli tytär Hope, joka on kai jossain Pariisissa suremassa keskenmenoaan. Quinn ja Deacon manipuloivat ihmissuhteita. Tällä kertaa meno oli aika kesyä, mutta eiköhän tuo Quinn kohta taas keksi jotain juonia ihmissuhteiden romuttamiseksi.

(6. Joku on raskaana ja saa komplikaatioita ja/tai keskenmenon. Tämä nyt suluissa, koska en ole ihan varma onko juuri tällä hetkellä kukaan raskaana. Hyvin ohuella langalla tuntuvat olevan masuasukit elämässä kiinni kaunareissa. Ihme että sarjassa on vauvoja syntynyt, kun se tuntuu olevan niin vaarallista, ennakoimatonta ja vaikeaa. Odottavat äidit kaatuilevat tai joutuvat onnettomuuksiin joissa menettävät vauvansa. Tai sitten raskaus on vaikea ja joutuu vuodelepoon. Tai sairastuu raskausaikana vakavasti kuten Taylor aikoinaan odottaessaan kaksosia. Pyhä Taylor oli auttanut laitapuolen kulkijaa ja sai siitä tuberkuloosin.)

Jännittää. Ja jossain määrin ahdistaa.

Ensimmäinen blogini, ensimmäinen julkaisuni. Blogimaailma on minulle jokseenkin vieras. Satunnaisesti olen seurannut muutaman kuuluisan äitibloggarin julkaisuja ja siinä oikeastaan kaikki. Minua on kuitenkin usein kannustettu aloittamaan omaa blogia. Olen vaan ihmetellyt että miksi. Mistä minä muka kirjoittaisin? "Tänään päivän asuni on reikäiset leggarit ja kuusi vuotta vanha t-paita, joka on oudosti kasvanut leveyttä kuivausrumpuvierailuillaan." Tai: "Tänään kävin postilaatikolla. Voi olla että huomenna vien roskiksen."

Niinpä niin. Elämäni ei ole ollut järin mielenkiintoista. Tai mene ja tiedä jos joku pitää elämääni mielenkiintoisena. Kovasti vaan tuntuu siltä, että kaikilla muilla on niin pal koreat elämät. Ainakin Facebookin mukaan. Joskus ihmettelen tätä. Itse en osaa muuta kuin olla brutaalin aito.

Minulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja toistuva masennus. Ja kaksi pientä poikaa, 3-vuotias ja pian 1-vuotias sekä vahvasti oireileva uusi vauvakuume. Blogissani tulen luultavasti kertomaan, millaista on lapsiperhe-elämä tällaisena kaistapäänä. Miten siitä selvitään tai ollaan  selviämättä. Vaikka sairauteni leimaa enemmän tai vähemmän elämääni, niin en aio keskittyä pelkästään siihen. Kiinnostuksen kohteita on mm. televisio, elokuvat, kirjat, puutarha ja sisustaminen (vaikka oma sisustussilmäni on... Hmm, no likinäköinen). Meikit ja meikkaaminen kiinnostaa. Hahaha, contouring-harjoituksistani saisikin oivaa matskua blogiin 😂

Saas nähdä, riittääkö näistä aiheista hullulla mutsilla jutun juurta.