torstai 16. kesäkuuta 2016

Periaatteiden murenemista ja nöyrtymistä

Katselin tänään kun naapuritalon perheen äiti oli lähdössä kahden lapsensa kanssa pyöräretkelle. Oli hieman sateinen ja harmaa aamu, ja koko kolmikko oli hyvin varustautunut mahdollisiin huonoihin sääolosuhteisiin. Äiti ohjasi tyttäriään kuin ajatuksella ja hiljaisella äänellä puhuen. Tyttäret asettuivat jonoon äitinsä taakse ja sitten kolmikko lähti reippaana kohti seikkailuja, kypärät kiiltäen.

Muutama vuosi takaperin kauhistelin kun tuo sama äiti ärjyi ja karjui lapsilleen pää punaisena. Minun silmiini lapset eivät koskaan pihallaan leikkineet mitenkään tuhmasti, mutta aina tuo ärhäkkä naisihminen keksi jostain asiasta huutaa. Tuolloin minä tuhahtelin nokkaani, että minä en ainakaan sitten koskaan huuda lapsilleni. Mielestäni moinen mesoaminen oli täysin karmeaa käytöstä ja vahingollista lapsille. Silloin minulla ei vielä ollut lapsia.

Ja mitä minä teen nyt. Huudan ja mesoan pihalla täysin estottomasti. 3-vuotiaalla ei ole korvia, ja 1-vuotiaalla ei ole ymmärrystä. Ja kummallakaan ei ole järkeä päässä. Ja kyllä, olen kokeillut rauhallista keskustelua ja selittämistä. Maastossa se ei sit vaan menekään ihan niin ihanteellisesti.

Luopuminen omista periaatteistaan tuntuu nimenomaan luovuttamiselta. Häviämiseltä. Heikolta. Etenkin tässä nimenomaisessa periaatteessa lipsahtelu tuntuu erityisen pahalta. Oma kasvatukseni tapahtui huutamalla, ivaamalla, pelolla ja uhkailuilla. Koitan niin vimmalla toimia omien lasteni kanssa toisin, että räjähtely tuntuu pelottavalta. Mitä jos minusta tulee samanlainen? Jos toiminkin joidenkin sisempien aivojen osien käskyttämänä tiedostamattani, ja olenkin oikeastaan parantumattomasti.... Se paska mutsi. Sellainen, joka saa aikaan taas uusia, pahoin voivia ihmisiä, jotka aikuisena alkavat vihaamaan äitiään ja syyttävät tätä kaikesta?

Kunpa minä saisin pahan kierteen periytymisen katkaistua.