Otsikon sanoman lausahti minulle 3-vuotias poikani, kun olin tarmokkaasti jäkättänyt koko illan. Menin sanattomaksi (ei ollut muuten ensimmäinen kerta kun tuo vaahtosammutin laittaa mulle jauhot suuhun) koska päässä sinkoilivat yhtäältä ajatukset siitä, että poikaa pitää torua ja toisaalta järkytys siitä, mitä poikani viestii. Munhan piti olla cool äiti. Semmonen siisti tyyppi, jota muksut arvostaa ja jota ne kunnioittaa ja tottelee. Semmonen Claire Huxtable. Mutta ei. Minusta onkin tullut Aivan Tavallinen Äiti. Ja yhä useammin... Vaikka en sitä mitenkään haluaisi... Mun suustani tulee ulos oma äitini.
Se ei ole mikään mukava tunne. Olenhan minä, kuten varmaan moni muukin, vannonut aikoinani, että minusta ei ainakaan tule samanlaista kuin äidistä. Minä ehkä vielä vahvemmin, sillä mulla on ollut sen tyypin mutsi, joka on mitä suurimmilta osin ahdistuneisuushäiriön takana, ja hänen sanomisiaan ja tekemisiään edelleen terapiassa ruoditaan. Siitä ehkä toiste lisää. On minunkin äidilläni ollut kuitenkin hyvätkin hetkensä, joita haluan vaalia ja ihan mielellään siirtää eteenpäin. Siltikin. Kiukuissani suustani pääsee äitini näköisiä sammakoita.
Mä haluaisin olla se Claire Huxtable, joka hoitaa upeasti työnsä ja kotinsa ja lapsensa. Ja jota ne lapsetkin ihannoi ja rakastaa. Mut mä olen kuitenkin ihan tavallinen äiti. Joka ei jaksa harjata hiuksia vaan laittaa ne äititötterölle. Hermostuu välillä ja huutaa äreästi. Käskyttää ja nalkuttaakin. Joinakin päivinä olen täysin sietämätön. Mutta mä myös rakastan mukuloitani enemmän kuin mitään koskaan. Ja olen heistä niin ylpeä, että pakahdun.
Jospa onkin niin, että näitä Claire Huxtablen kaltaisia äitejä on vaan televisiossa ja elokuvissa. Toistaiseksi opettelen olemaan
Riittävän Hyvä Äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti