tiistai 17. toukokuuta 2016

Masennukseni juuret

Niin kauas kuin pystyn muistamaan, olin pienenä tyttönä todella herkkä. Olin herkkä mieleltäni ja fyysisestikin. Vanhoista kuvista katselee eteerinen keijukainen pitkän, vaalean, takkuisen tukan kanssa. Uudet, yhtäkkiset tilanteet ahdistivat minua valtavasti. Muutokset olivat minulle myös todella rankkoja. Sosiaaliset tilanteet, kuten kyläilyt tai kyläilijät, olivat minulle vaikeita. Jäykistyin jännityksestä ja kasvoni olivat ilmeettömät. Vanhempani koittivat muovata minusta yhteiskuntakelpoisempaa: -Hymyile nyt A! Hymyyyyyile nyt! Se on tuo meidän A sellanen totinen tyttö. A on tosi ujo. Tule nyt ei tarvii ujostella! Noh!

Kotimatkalla sain kuulla usein saarnoja siitä, että olen mölli ja aiheutan häpeää. -Kuinka sää nyt taas ujostelit. Et voinut ees päivää sanoa. Tai leikkiä xxxx perheen lapsen, B:n kanssa. Se B on kyllä niin mukava ja kaunis lapsi. Oikein ihana. Ja sinä olet tuollainen... Tuollainen MÖLLI. Mää oikein häpesin, äitini suitsutti minulle.

Jo varhaislapsuudessa minulle luotiin hyvää perustaa myöhempien masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön kehittymiselle. Elin jatkuvassa uskossa, että olen huonompi kuin muut. Pidin itseäni rumana ja tyhmänä. Ajattelin, etten ole kenenkään rakkauden arvoinen .

Hyvin nuorena opin myös pitämään kulisseja pystyssä. Kaiken piti näyttää ulospäin hyvältä. Aina piti kuulua hyvää. Minut koulutettiin hyvin siihen irvokkaaseen esitykseen, jossa esitimme menestyvää perhettä.

Minä kuvittelin, että ryhtymällä täydelliseksi minä ansaitsisin vanhempieni rakkauden ja arvostuksen.  Koulumenestykseni oli huipputasoa. Ulkonäöstäni sain äidiltäni aina suoraa ja raakaa palautetta. Niinpä laihdutin syömättömyydelläni "läskiperseeni" 14-vuotiaana. Meikkasin ja laitoin hiukseni joka aamu. Se oli kuin jonkinlainen valeasu. Tai suojapanssari. Elin kaksoiselämää. Vanhemmiltani salaa biletin joka viikonloppu ja join itseni hirveään kuntoon. Alkoholi turrutti tunteet ja toisaalta tunsin itseni ensimmäistä kertaa normaaliksi. Noihin aikoihin aloin ensimmäistä kertaa toivoa kuolemaani. Minulla oli ontto, tyhjä ja harmaa olo ja halusin vain kuolla. Tai oikeastaan halusin vain lopettaa tuskan. Apua en kehdannut hakea, sillä vimmani pitää kulissia yllä oli liian voimakas. Apua kyllä kaipasin ja halusin.

Useita masennusjaksoja tuli tämän jälkeen myöhemminkin. Ensimmäistä kertaa päätin hakea apua kolmantena opiskeluvuotenani. Vapisevin käsin soitin opiskelijoiden terveysaseman psykologin vastaanotolle. Siellä vastasi joku vihainen nainen, että ei nyt ole mikään ajanvarausaika. Pelästyin niin tuota ihmistä, etten koskaan soittanut uudelleen.

Siirryttyäni työelämään, ensimmäisenä vuotena, aloin oireilemaan niin pahasti, että hakeuduin lääkäriin. Olin uneton, sain hillittömiä itkukohtauksia, sydän hakkaa, kädet nykivät, koko ruumis "suhisee" kuin television kohina. Ystävällinen lääkäri kuunteli Viisi minuuttia vuodatustani ja kertoi sitten, että minulla on akuutti stressireaktio. Avuksi kirjoitettiin sairauslomaa. Saikulla join itseni humalaan melkein joka ilta, jotta ei olisi tuntunut miltään. Nostin jälleen pääni pystyyn ja nielin pahan oloni.

Koko ajan näyttelin ulospäin ammatissani menestyvää ja muutenkin että minulla olisi elämä muka jonkinlaisessa hallinnassa. En osannut tutustua ihmisiin saati hankkia ystäviä. Opiskeluajoilta minulla oli yksi ystävä jolle välillä kerroin tunteistani. En minä hänellekään kaikkea kertonut. Kuten esimerkiksi sitä, että halusin kuolla.

Toisessa työpaikassa, toisessa kaupungissa jonkin aikaa työskenneltyäni sain hankalan asiakkaan. Niin hankalan, että hän kävi uhkailemaan minua. Ryhdyin taas saamaan paniikkikohtauksia, en saanut nukuttua, olin aivan kuolemanväsynyt, ruoka ei maistunut ja millään ei ollut enää merkitystä. Eräs työtoverini näki fasaadini lävitse ja raahasi minut esimiehen luo kertoen että minun täytyy lähteä heti työterveyslääkärille. Hän myös järjesteli asiani työpaikalla ja perehdytti sijaisen hommiin. Kultakimpale työkaveriksi.

Täällä työterveydessä aloin lopulta saamaan apua. Sain lääkäriltä masennuslääkityksen ja samana iltana jo psykologille ajan. Sairauslomaa reilu kuukausi. Lomaa se ei tosiaankaan ollut, sillä kävin psykologilla rankkoja asioita läpi. Lääkärillä kävin useaan otteeseen ja hän laittoi lopulta lähetteen eteenpäin psykiatrille. Psykiatri tutki läpikotaisin ja löysi vaikean masennuksen, yleistyneen ahdistuneisuushäiriön, pakko-oireisen häiriön, paniikkihäiriön ja sekamuotoisen persoonallisuushäiriön. Ryhdyin käymään psykoterapiassa. Pikkuhiljaa, todella hitaasti, ryhdyin voimaan paremmin.

Tapasin tulevan aviomieheni, menimme naimisiin. Ensimmäisen lapsemme syntymän jälkeen vajosin taas syvyyksiin. Sittemmin olen oppinut itsestäni sen, että en tule paranemaan masennuksesta koskaan. Enkä ahdistuneisuushäiriöstä. Ne ovat mukanani aina ja ikuisesti. Toistuvat aaltoillen hyvien jaksojen välissä.

Masennuksesta kertoo oivasti tämä video:







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti